Koneinsinööri Koreassa: Back in Asia (eli taas kirjoitetaan asiaa..)

Ja varautukaa hervottomaan kilometripostaukseen, vaikka asiaa on vain viikon edestä...

No niin, nyt on viikko vierähtänyt Aasiassa (ei voi sanoa että Koreassa, koska en ole ollut koko aikaa Koreassa, mutta siitä myöhemmin lisää). Matka taittui mukavasti bisnesluokassa, kun turistiluokka oli ylibuukattu. En valita, sillä tarjolla oli mm. kolmen ruokalajin päivällinen, joka oli itse Tomi Björckin suunnittelema :) On mukava olla taas täällä, vaikkakin kaverit on vielä vähän hukassa, eli olen viettänyt suurimman osan ajasta yksin. Ei se pahasti ole vielä päässyt vaivaamaan, mitä nyt joku kaveri olisi mukava paikkoja kierrellessä, mennä porukalla syömään tai kahville jne. Ehkä pitää vaan itse reilummin aktivoitua sen suhteen ja pyytää porukkaa mukaan, ehdottaa näkemisiä jne.

Päivällisen pääruoka

Aamiainen bisnesluokassa

Viime viikon torstaina aamupäivällä siis saavuin tänne. En vielä asu asuntolassa, koska sieltä olisi pitänyt ottaa huone koko loman ajaksi (siis myös siksi aikaa kun en ole täällä). Löysin onneksi halvan majatalon kohtuullisen läheltä koulua. Täältä on mukava tallustella koululle Childrens Grand Parkin läpi ja aikaakin matkaan menee vain puolisen tuntia. Halpa hinta selittyy sillä, että asun samassa huoneessa kahdeksan tytön kanssa. Muuten yhteiselo on mennyt kivuttomasti, mutta siinä vaiheessa kun ne kaikki tytöt on menossa samoihin aikoihin suihkuun ja vessaan...

Viime viikolla Koreassa juhlittiin kuukalenterin mukaista uutta vuotta. Seollal on ilmeisesti heti Chuseokin (Korean kiitospäivä) jälkeen Korean suurimpia juhlapäiviä. Se on myös se pirullinen päivä mikä sotkee paikallisten iän laskentaa. Tai siis, kun lapsi syntyy täällä, hän on automaattisesti yksivuotias. Sitten ikä karttuu, ei niinkään syntymäpäivänä vaan perinteen mukaan kun on syöty annos perinteistä Tteokgukia, jonka pääraaka-aineena on riisikakut (ei ne suomalaisesta ruokakaupasta löytyvät kiekot). Iän laskeminen ja ilmoittaminen on täällä siis hieman omanlaisensa prosessi, jossa helpoiten päästään samalle sivulle kun puhutaan syntymävuosina, ei niinkään laskennallisina vuosina.

Hyvää hevosen vuotta itse kullekin!

No kuitenkin, itse vietin tätä ko. uutta vuotta etsien paikkaa juhlia sitä perinteisesti. Matkustin ensin Olympic Parkiin (joka on siis tehty vuoden 1988 olympialaisiin) ja palloilin siellä hetken aikaa. Paikallisessa museossa oli mahdollista kokeilla perinteisiä pelejä, mutta toiminta vaikutti olevan koreaksi, joten vaihdoin paikkaa Namsangolin perinteiseen Hanok-kylään. Siellä olikin enemmän menoa ja meininkiä, ja kova tungos. Tarjolla oli esityksiä (perinteistä laulua, viuhkatanssia, rumpuperformanssi...), joiden lisäksi ympäri kylää erilaisissa pisteissä sai kirjoittaa uuden vuoden toivomuksia ja tehdä naamioita, perinteisiä hyrriä, jousia ja t-paitoja. Illalla vielä juhlimme majatalon henkilökunnan kanssa Seollalia, teimme itse tteokgukia (minäkin sain olla mukana) ja söimme muuten hyvin :)

Olympic park

Olympiatuli

Rumpuryhmä Namsangolissa

Uuden vuoden toivomus

Hanok-kylää

Lauantaina kävin COEX akvaariossa. En ollut ainoa, jolla oli sama mielessä, paikka nimittäin oli tupaten täynnä ja jo pelkkä jonotus lippupisteelle kesti puolisen tuntia. Ihan käymisen arvoinen paikka oli, muttta iso osa COEXista (johon kuuluu siis akvaarion lisäksi esimerkiksi kauppakeskus ja elokuvateatteri) oli remontissa, joten paikassa oli hankala liikkua ja iso osa kauppakeskuksesta oli kokonaan kiinni. Akvaariossa käynnin jälkeen näin luokkalaistani viime lukukaudelta ja pääsin taas korealaisen grilliruuan pariin (jota oli ollut ikävä).

Lauantaina sain myös päähäni lähteä ex tempore reissulle Japanin Tokioon, jossa vietinkin sitten seuraavan viikon maanantaista torstaihin. Japanissa tuli perilläoloaikaan nähden nähtyä ihan reilusti paikkoja ja nähtävyyksiä. Tokio tuntui pintapuolisesti aika samanlaiselta kuin Soul. Erojakin kuitenkin pääsi havaitsemaan jonkin verran. Mm Soulin metrosysteemi on ihanan simppeli verrattuna Tokion vastaavaan, jossa on monta eri liikennöitsijää. Kuitenkin muu liikenne tuntui jotenkin "järkevämmältä" (skootterit suhasivat muun moottoriliikenteen seassa, ei jalkakäytävillä niinkuin täälä välillä). Taidan kuitenkin jättää Japani-fanituksen niille, jotka siitä enemmän tietää, ja jakaa vain kuvia teidän kanssa. Pakko on kuitenkin avautua viimeisestä päivästä, jossa suoraan sanottuna toteutui Murphyn laki (jos jotain voi mennä pieleen, se myös menee) liiankin hyvin.

Heräsin aamulla hyvään aikaan kapselissani. Asuin kapselihotellissa, jossa siis nukutaan "kapseleissa", noin 1,5mx2,5mx1,5m pienissä huoneissa. Ne on kai yleensä pelkästään miehille ja pääasiakaskuntana on ilmeisesti ainakin jossain vaiheessa ollut bisnesmiehet jotka on ryypännyt illan, eikä jaksa mennä/pääse enää yöksi kotiin. Yksi yö maksoi 2 200 jeniä, eli ~16€. Yksin matkustaessa kapseli oli todella simppeli vaihtoehto, jos ei oo ahtaan paikan kammoa. Lisäksi kapseliin ei saanut jättää tavaroita päiväksi, vaan kaikki piti kantaa mukana.

Kapselihuone

Käytävä täynnä kapseleita

No kuitenkin, takaisin tarinaan. Lähdin käymään läheisellä temppelillä, jossa oltiin aiemmin katseltu nättejä kimonoja, ja nyt oli tarkoitus sitten ostaa yksi matkamuistoksi. No, se puoti, jossa se paras kuvio oli, oli kiinni ja vaikka tunnin odottelin (no okei ehkä puoli tuntia), se ei auennut. Löysin sitten toisen aavistuksen kalliimman, mutta ihan kivan myös, jonka sitten ostin. Aikaa lennon lähtöön oli vielä ihan mukavasti. Kävelin asemalle ostamaan junalippua lentokentälle, ja siinä vaiheessa tajusin, et olis ehkä aiemmin voinut tarkastaa sen hinnan. Ja eihän mun jenit riittänyt siihen lippuun... No, lompakossa oli vähän woneja, joten päätin etsiä rahanvaihtopisteen, jossa saisin vaihdettua ne jeneiksi. Tuhrasin tunnin pisteen etsimiseen, jonka jälkeen tajusin, ettei ne silti tule riittämään.... Ja eikun seuraavaksi etsimään automaattia, josta saa ulkomaisella kortilla rahaa. Onneksi Anna, jonka olin tavannut Tokiossa, oli maininnut yhden aseman lähellä olevan kaupan, josta sai nostettua rahaa. Ja eikun kävellen sinne ja siitä takaisin asemalle ostamaan lippua. Nyt alkoi olemaan jo pieni paniikki, halusin olla kentällä vähintään puoltatoista tuntia ennen lennon lähtöä, ja olin tarkistanut, että matka sinne kestäisi saman verran. Vaihtoasemalla jouduin odottamaan junaa jonkin verran, paniikki alkoi kasvaa, mutta rauhoittelin itseäni, että vielä ehtii hyvin, ja nyt kun lähden, ehdin kentälle tuntia ennen lennon lähtöä.

Matkalle Naritan kentälle aloin ihan mielenkiinnosta katsomaan miten olin tullut sieltä keskustaan, kun silloin pysäkkien nimet eivät olleet täsmänneet ollenkaan karttaani. Ja tajusin tarkastaa, että miltä kentältä lentoni lähtee. Eikä se ollut Narita vaan Haneda -.- En tiedä miten olin onnistunut sekoilemaan niiden kanssa, mutta joka tapauksessa olin jo kolmen vartin päässä keskustasta (väärässä suunnassa kenttääni nähden), lennon lähtöön puolitoista tuntia ja paniikki päällä. Hyppäsin heti seuraavalla asemalla pois junasta, onneksi seuraava vastakkaiseen suuntaan menevä juna oli pikajuna joka ei pysähtynyt ihan joka asemalla. Vaihtoasemalla huomasin hukanneeni matkalippuni, jota pitää käyttää porteissa kun vaihtaa toisen operaattorin junaan. Onneksi lipunmyyntitiskillä oli mukava mies, joka myi mulle silti lipun. Sit vaan seuraavaan Hanedaan menevään junaan, lennon lähtöön 55 minuuttia ja matkan kesto vartin. Perillä ryntäsin Check in:iin samaan aikaan kuin boarding alkoi. Onneksi olin tehnyt sen netissä ja tarvitsin vain boarding passin. Sitten äkkiä turvatarkastukseen, jossa oli jonoa. Samaan aikaan kuuluu viimeinen kuulutus mun lennolle. Siitä maastalähtötarkastukseen, jonka jälkee pingoin täyttä höökiä portille. Ja ehdin!

Mitä tästä opittiin: jos olet isossa kaupungissa, missä on monta lentokenttää, TARKASTA miltä kentältä lentosi lähtee! Koneessa kaadoin sitten vielä vedet päälleni -.- Että sellainen päivä. Ja nyt niitä kuvia!